pärnu

pärnu

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kisakuskina

Viimeiset kolme viikonloppua ovat menneet Meten kisoissa pääkaupunkiseudulla. Telinevoimistelussa kisakaudet painottuvat syksyyn ja kevääseen ja niiden välissä joko harjoitellaan uuden luoka kisasarjoja tai treenataan vanhoja.

Mette kilpailee tällä hetkellä C-luokan vanhemmissa tytöissä. Kilpailumuoto on neliottelu, johon kuuluvat puomi, permanto, hyppy ja nojapuut. Niistä saadut pisteet lasketaan yhteen ja sijoitukset ratkaistaan kokonaispisteiden perusteella.


Kolmen kisan putki meni kokonaisuudessaan hyvin. Mette sai tasonsa mukaisia pisteitä ja sijoittui kahdessa kisassa kolmesta kolmen parhaan joukkoon. Viimeinen kisa ei mennyt aivan putkeen ja sieltä tultiinkin kotiin ison itkun kanssa. Koska kippi ei mennyt vieläkään.

Miten yksi ainoa epäonnistunut liike voikin saada pienen ihmisen päässä aivan jättimaiset mittasuhteet? Kippiä on vähän hankala selittää, mutta se on sellainen liike, jossa noustaan käden suorana heilunnasta suorien käsien väliin yläaisalle. Vähän niin kuin muscle up, mutta heilunnasta. Ja tietysti paljon sulavammin ja kauniimmin:) Alla video tyttöjen Helsingin kisoista ja siinä myös tuo kippi näkyy paremmin.



Kippi ei siis onnistunut eilisessä kisasuorituksessa ja pettymyksen pystyi näkemään jo kesken sarjan tytön kasvoilta. Telineiden välissä Mette tuli käymään minun luonani ja pillahti samantien itkuun.

"Sä oot pettynyt muhun, kun mä en saanut sitä. Sä et hymyillyt mulle, kun mä katoin suhun. Mä en saa sitä, kun sä painostat mua".

Gulp. Omasta mielestäni en tietenkään olen painostanut häntä mitenkään. Olen toki kysynyt treenien jälkeen, miten meni ja menikö kippi, koska se on ollut ainoa liike, joka sarjoissa on tuottanut hankaluuksia.

Mutta että painostamista! Tuli niin huono mieli. Ja nolotti. Mietin, mitä muut vanhemmat mahtoivat ajatella, kun lapsi huutaa, että sä painostat mua. Muistan, että kun lapsena urheilin, minun isääni pidettiin kauniisti sanottuna "intohimoisena" ihmisenä. Isä oli hengessä mukana vähän turhankin innolla. Oliko minusta tullut samanlainen?

Kotimatkalla juteltiin asiasta juurta jaksain. Sanoin, että ei minun tarvitse lähteä kisamatkoille mukaan, jos hän kokee sen painostavaksi.

"Mutta kun mä haluan, että sä olet mukana. Ja mä haluan, että sä olet ylpeä musta. Ja mä olisin niin halunnut saada se kipin, kun se on mennyt harkoissa joka kerta. Että sä olisit nähnyt sen. Miks mä oon niin surkee..." Ja lohdutonta itkua.

Pienen elämän aallonpohja voi näköjään tulla vastaan nopeasti ja olla yllättävän syvä. Onneksi sieltä myös noustaan yhtä nopeasti.

Mielestäni lasten ja miksei aikuistenkin kilpaurheiluun liittyvä tunteiden ääripäiden kokeminen on koko touhun suola. Kilpailuihin liittyvää jännittämistä, suorituksen tekemistä, onnistumisen tai epäonnistuminen ja sen jälkeisen onnen tai pettymyksen tunteiden kokemista toivon heidän harjoittelevan turvallisesti, lähellä äitiä ja isää.

Sillä tarkemmin ajatellen sellaistahan koko elämä on. Kilpailua koulupaikoista, työpaikoista, paikasta joukkueessa tai jonkun sydämessä. Pettymyksiä on luvassa varmasti, mutta toivottavasti myös paljon onnea ja onnistumisen iloa.

Otetaan ne vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Asia - ja kippi - kerrallaan.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti