Huoltojoukoissa

Viikonloppu vierähti Miskan futisjoukkueen huoltajana Salossa, jossa pojat pelasivat Suomen Palloliiton kakkostason lopputurnauksessa. Miska on reissannut joukkueen kanssa monissa turnauksissa ympäri Suomea ja ovatpa he käyneet Ruotsissa ja Virossakin. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun olin katsojan sijasta mukana joukkueen huoltajana.

Kun kerroin Miskalle, että lähden reissuun huoltajaksi, hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. Ensireaktio ei ollut valtavan ilahtunut ja ymmärtäähän sen, että oma äiti parhaiden kavereiden päälle päsmärinä ei ole 14-vuotiaan hepun toivelistan kärkipäässä.

Leikilläni lupasin olla vaatimatta iltahaleja ja vahtimatta hammaspesuja, josta riemu repesi lopullisesti. "Sä et sitten puhu mulle mitään"-vaatimus ei aivan toteutunut, mutta yritin suhtautua reissun aikana omaan poikaan yhtä neutraalisti kuin muihinkin.

Viikonloppu oli todella mukava. Majoituimme 30 kilometrin päässä Salosta sijainneeseen seurakunnan leirikeskukseen, joka oli meren rannalla. Meidän - siis 14 pelaajan, yhden valmentajan ja kolmen huoltajan - lisäksi siellä ei ollut ketään muita. Tilaa oli runsaasti ja pojat pääsivät pelien jälkeen nauttimaan rantasaunan löylyistä ja uimaan mereen.

Ruoat tehtiin itse tai oikeastaan ne oli tehty valmiiksi. Yhden joukkueessa pelaavan pojan isä on ammatiltaan kokki ja hän oli valmistanut lämmitysvalmiit ruoat koko porukalle jo etukäteen. Ne maistuivat kaikille.

Viikonloput parasta antia olivat kuitenkin pojat itse. Oli mahtavaa päästä tutustumaan neljääntoista 14-vuotiaaseen poikaan, joista jokainen on omalla tavallaan hurmaava nuori mies. Harjoituksissa ja peleissä en ole kaikkia nimiä ja naamoja osannut aina edes yhdistää, mutta enää sitä pelkoa ei ole.

Poikien yhteishenki oli todella hieno ja vaikka peleissä tulikin välillä vettä kaatamalla ja rajusti takkiin, niin pettymys jäi aina pelikentälle. Kämpillä pojat olivat omia iloisia itsejään. Joukkoon mahtuu monenmoisia persoonia: huuliveikkoja, rauhallisia, analyyttisiä, pohdiskeleviä, hajamielisiä, uneliaita, nauravaisia ja tulisieluisia poikia.

Oli hienoa myös päästä näkemään, miten oma lapsi toimii osana joukkuetta ja millainen rooli hänellä on muiden keskuudessa. Ja hyvinhän tuo toimi. Olen varma, että  kaikille pojille jäi reissusta hyvä mieli ja muistoja, jotka säilyvät mielessä loppuelämän.

Luulen kuitenkin, että pojat ymmärtävät tällaisten reissujen todellisen arvon vasta vuosien päästä. Viimeistään silloin, kun aikamiehiksi kasvaneet pojat alkavat miettiä, millainen olisi hyvä harrastus omalle lapselle.