pärnu

pärnu

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Urheiluhullu

Eppujen laulujen kertosäe sopii tämän hetkiseen elämääni aika osuvasti. Myönnän auliisti olevani ainakin aavistuksen urheiluhullu. Minulla on valmentaja, jonka ohjeiden mukaisesti harjoittelen keskimäärin 10 tuntia viikossa. Uin, pyöräilen, juoksen ja harjoitan lihaskuntoani. Kilpailen kesällä ahkerasti triathlonkilpailuissa ja odotan lokakuun 2. päivä kilpailtavaa Barcelonan Ironmania kuin kuuta nousevaa.

Mutta miksi ihmeessä? Onko melkein nelikymppisen perheenäidin intohimoisessa treenaamisessa mitään järkeä?



Minun kohdallani nälkä on niin sanotusti kasvanut syödessä. Kahdeksan vuotta sitten ystäväni sanoi ilmoittautuneensa maratonille. Kun kuuntelin hänen innostunutta tarinointiaan harjoittelusta ja tulevasta maratonista, päätin tehdä saman. Minäkin juoksisin maratonin! Olin harrastanut kilpaurheilua koko lapsuuteni, mutta maratonpäätöstä edeltävään kymmeneen vuoteen en ollut tehnyt juuri mitään. Paitsi töitä ja lapsia. Miska oli tuolloin 5- ja Mette 2-vuotias. 

Juoksin säännöllisesti kolme-neljä kertaa viikossa koko maratonia edeltäneen syksyn ja kevään. Toukokuun lopussa lähdimme laivalla Tukholmaan kohti ihka ensimmäistä maratonia. Juoksuni sujui hyvin aina 23 kilometriin asti. Sitten oikean polveni sivustaan iski viiltävä kipu. Sellainen, joka pakotti ensin hiljentämään, sitten kävelemään, ontumaan ja lopulta keskeyttämään.

Pettymys oli hirmuinen. Olin nähnyt lukemattomia valveunia maratonin viimeisistä kilometreistä ja loppusuoran hurmoksesta, joka jäi nyt tyystin kokematta. Laivamatkalla kotiin varasin jo aikaa lääkärille ja fysioterapeutille. Halusin jalan nopeasti kuntoon, jotta voisin yrittää syksyllä maratonia uudemman kerran.

Juoksijan polveksi diagnosoitu polvivaivani parani kahdessa kuukaudessa sellaiseen kuntoon, että uskalsin asettaa varpaani elokuisen Helsinki City Marathonin lähtöviivalle. Simo lähti mukaan jäniksekseni ja tsemppaajakseni. 

Edes jatkuva sade, kymmenen asteen lämpötila ja navakka tuuli eivät latistaneet iloani, kun ohitin 30 kilometrin kyltin. Pala nousi väkisinkin kurkkuun, kun tajusin, että polveen ei satu yhtään ja että tänään minä pääsisin maaliin. On käsittämätöntä, miten valtavan tunnemyrskyn sitä voikaan kokea oman päänsä sisällä pelkästään yhden juoksun aikana ja takia.

Itsensä ylittämisen tunteeseen jää koukkuun. 

Tuon ensimmäisen maratonin jälkeen olen juossut 10 maratonia lisää ja parantanut aikaani yli tunnilla. Edelleen mietin aina silloin tällöin, missä juoksisin seuraavan maratonini. Tukholma, Berliini, Pariisi ja Firenze on jo nähty. Ainakin New Yorkin ja Lontoon maratonit olisi hienoa juosta, sitten joskus, kun triathlonkärpäsen purema on laskenut riittävästi. 


Innostuin triathlonista viitisen vuotta sitten Simon vanavedessä ja ainakaan vielä kyllästymisen merkkejä ei ole näkyvissä. Olen saanut lajin parista ystäväjoukon, jonka kanssa on ilo käydä uimassa, juoksemassa ja pyöräilemässä. Koska työni on hyvin itsenäistä, nautin, kun saan jakaa päivän tapahtumia ja vaihtaa kuulumisia melkein joka ilta parhaiden kaverieni kanssa. Itse asiassa en tee montaakaan harjoitusta viikossa yksin. Lähes aina mukanani on joku, jonka kanssa tulee terapoitua päätä ja rasitettua ruumista. Se on valtavan suuri rikkaus! 



Harjoittelen ja kilpailen, koska haluan kehittyä ja saavuttaa itselleni asettamani tavoitteet. Kilpailuista saan sellaista jännitystä, itsensä koettelemisen, piinaamisen ja voittamisen iloa, jota muutoin melko tasaisesti eteenpäin rullaava arki ei tarjoa.

Ja se endorfiinihumala, jota liikunnasta parhaimmillaan saa - siihen olen totaalisen koukussa. Kehoni kaipaa säännöllistä hikoilua ja hengästymistä, ja niiden mukanaan tuomaa hyvää oloa. 



Kai sitä voisi huonompiakin addiktioita olla kuin tämä.

Treeniblogini löytyy osoitteesta: tarutreenaa.blogaaja.fi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti