Ruka on meille läpikotaisin tuttu paikka ja sinne on
aina yhtä mukava palata. Siellä odottavat tutut hiihtolenkit, huskykoirat, letut, jättimunkit ja
napakelkat. Säät suosivat ja hiihtokilometrejä karttui. Maisemat tykkylumipuineen olivat jälleen kuin postikortista.
Reissun ainoa miinus
oli Miskan sairastuminen. Hän oli kolme päivää todella kovassa kuumeessa.
Loppuviikosta omiakin jäseniä alkoi kolottaa ja kuinka ollakaan, tauti iski
myös Simoon ja minuun. Automatka takaisin Rukalta tuntui todella pitkällä.
Päätä särki ja keuhkoja korvensi.
Loman jälkeinen viikko menikin yskiessä. Kurjan olon
kruunuksi meitä meinasi kohdata suuri suru. Keskiviikkoiltana kävi nimittäin
niin, että Elli-koiramme katosi. Simo laski sen illalla takapihalle ja jostakin
kumman syystä sitä ei kuulunutkaan takaisin. Hetken pihalla Meten kanssa koiraa
huhuituaan hän soitti minulle (olin punttisalilla) ja kertoi Ellin olevan
hukassa. Ajoin samantien kotiin ja ajattelin, että ei Elli kaukana voi olla - eihän
se edes tykkää lenkkeilystä!
Aika nopeasti kuitenkin selvisi, että lähikaduilta sitä ei löydy. Kiersimme naapureiden ja lukemattomien tuntemattomien etsijöiden kanssa Kymijärven rantoja ja lähikatuja, mutta Elliä ei näkynyt missään. Laitoin melko pian ilmoituksen myös Facebookiin, jotta karistolaiset tietäisivät palauttaa sen meille, jos se jolkottelee jossakin vastaan.
Aika nopeasti kuitenkin selvisi, että lähikaduilta sitä ei löydy. Kiersimme naapureiden ja lukemattomien tuntemattomien etsijöiden kanssa Kymijärven rantoja ja lähikatuja, mutta Elliä ei näkynyt missään. Laitoin melko pian ilmoituksen myös Facebookiin, jotta karistolaiset tietäisivät palauttaa sen meille, jos se jolkottelee jossakin vastaan.
Mutta Elliä ei näkynyt. Suru hiipi puseroon, meille
kaikille. Puolilta öin luovutin ja tulin sisälle. Katsoin pakkasmittaria, joka
näytti -8 astetta. Mietin, missä pieni ja lähes karvaton kaverimme mahtaa olla
ja kuinka sitä varmasti palelee. Itkulle ei tullut loppua.
Seuraavana päivänä jatkoimme etsintöjä siitä mihin illalla jäimme.
Simo teippaili valopylväisiin Ellin kuvalla varustettuja katoamisilmoituksia ja
minä haahuilin päämäärättömästi etsimässä sitä ympäri Karistoa.
Puolilta päivin pihaan kurvasi pyhtääläinen Anita kahden etsijäkoiran koiran kanssa. Koirat jäljittivät Ellin muutaman sadan metrin päähän kotitalostamme, mutta sen isompaa apua niistä ei ollut. Teimme Anitan ohjeiden mukaan lähiteille hajujälkiä sukkahousuihin tyhjennetyn tonnikalapurkin avulla ja paistoimme takapihalla hajua voimistaaksemme makkaraa.
Puolilta päivin pihaan kurvasi pyhtääläinen Anita kahden etsijäkoiran koiran kanssa. Koirat jäljittivät Ellin muutaman sadan metrin päähän kotitalostamme, mutta sen isompaa apua niistä ei ollut. Teimme Anitan ohjeiden mukaan lähiteille hajujälkiä sukkahousuihin tyhjennetyn tonnikalapurkin avulla ja paistoimme takapihalla hajua voimistaaksemme makkaraa.
Elliä ei silti kuulunut. Kunnes sitten kuuden aikaan illalla
Simon puhelin soi. Toisaalla Karistossa asuva tuttavamme Eve soitti, että pieni ja musta,
kovasti Ellin näköinen koira oli kävellyt kahden miehen syliin Kaukkarissa.
Siis järven toisella puolella ja monen kilometrin päässä kotoa!
En ymmärrä, miten maailmassa Elli oli päätynyt niin kauas ja kuinka se oli oikein vuorokauden reissustaan selvinnyt. Mutta pääasia, että selvisi ja löytyi. Rakkaan
perheenjäsenen katoaminen oli ihan valtava shokki ja sen löytäminen niin suuri
helpotus, että sanat eivät riitä edes kuvailemaan.
Elli on taas kotona ja Karistossa on kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti